Toinen viikko toisessa elämässä erossa tutuista kuvioista. Vaikka välillä epäilen olemisen mielekkyyttä, yritän muistaa olla kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja toimia sen mukaan.

Pikkuhiljaa on valjennut, että olen siis Bolivian vauraimmassa kaupungissa. Paljon väkeä tulee tänne paremman toimeentulon toivossa muualta maasta. Suurin osa heistä myy eriaisia elintarvikkeita ja tavaroita toreilla, joita on ihan käsittämäton määrä. Eilen olimme maaseudulla seuraamassa tiilien valmistusta luomusti. Punainen savi kaivetaan maasta, kastellaan, laitetaan muotteihin ja jätetään kuivumaan. Lopuksi pehmeät  tiilet kovetetaan paistamalla ne isoissa tiiliuuneissa parin vuorokauden ajan. Tyo vaikutti yksitoikkoiselta ja raskaalta. Tyontekijät olivat kuulemma Potosista, joka on koyha vuoristoseutu aika kaukana täältä. Alueelta pumpataan myos oljyä, mutta yhtio ei tue millään tavalla paikallisia ihmisiä.

Viime yonä sain taas nauttia yksilon vapaudesta pitää bileitä milloin haluaa (maanantaina) ja huudattaa musiikkia ihan helv... voluumilla. Laki kuulemma kieltäisi sen nykyään ja niin varmaan monta muutakin asiaa, mutta sen valvominen ei vaan onnistu. Tuuletusropellin hajoaminen ja päälläni kävellyt torakka kruunasivat kokonaisuuden. Myos perheen koirat "lauloivat" koko ajan musan tahtiin.En ollut varman ainoa, jonka yo oli hieman rauhaton. Viikonloppu kestää kolme päivää (pe-ma) ja baareissa on menoa iltakuudesta aamukuuteen. Nei eivät ole kuitenkaan mitenkään houkuttelevia paikkoja, jos ei rakasta järjetontä meteliä. Ne nayttavat autotallilta, johon on tuotu baaritiski ja muovipoytia. "Hauskan pito ilman meteliä on teeskentelyä" vai miten se meni.

Päätin jäädä  vielä ainakin toiseksi viikoksi jatkamaan kieliopintoja ja miettimään jatkoa. Ilmeisesti tutustutaan myos paikalliseen kouluun ja lastenkotiin. Vapaaehtoisille kuulemma olisi niissä tarvetta. Santa Cruz ei ole ihan perinteisintä Boliviaa, mutta elämä  on aitoa ja turisteja ei oo paljon näkynyt. Kuumuuteenkin tottuu, joten tänne jääminen olisi sittenkin mahdollista. Pari päivää sitten olin jo melkein matkalla kohti Andeja. Nyt ilma on hieman viilentynyt ja sateita on jo odotettavissa eli kevät on tulossa pitkän ja kuivan talven jälkeen. Kun viela pääsis tästä flunssasta eroon.

Nyt olen ainoa opiskelija ja gringo seuranani vain opettajani ja "suuri mestari" Hugo. Olen siis kulkenut kaikissa paikoissa hänen perässään. Yksin liikkuminen ei ole vielä houkutellut. Hän on myos ainoa henkilo, jonka kanssa voi puhua englantia, kun rupeaa espanja tokkimään. Suuret totuudet ja elämän viisaudet eivät häneltä ihan heti lopu. Kielikoulun slogankin "We serve all, we love all" on ihan toimiva. Olen myos yrittänyt pitää mielessä, että oma viihtyminen on enemmän itsestä kiinni kuin ymparistostä.

Sunnuntaina olimme tutustumassa Rio Piraihin, paikalliseen "rantakohteeseen". Kuivunut joki toimii hiekkarantana ja loysimme myos vettä, jota oli nilkkaan asti. Meno on villiä ja vapaata niin kuin paremmissakin rantakohteissa. Nuoriso ajaa p...rallia ympäriinsä ja soittaa stereoita. Jokaisella on tietysti oikeus huudattaa omaa musaansa 100 dB:n voimalla. Baareissa on tietysti omat musat livenä tai levyltä sekä tanssilattia Merengueta ja salsaa varten. Koko paikkaa ei oikein osaa sanoin kuvailla. Ympärillä oleva kaupunginosa on kuitenkin vauras ja länsimäisen oloinen.

    

 

   

      

Rio Pirai 

Miten sanot espanjaksi: Jos ei olisi satanut olisin tuonut sen sinulle.

 

      

Siis kaytan subjunktiivin pluskvamperfektia???

Tama helevetin kone on valvottanut monta yota. Soundit on kylla hyvat ja biisivalikoima loistava.